Takaisin kotiin

Olen ollut kesän töissä entisellä kotipaikkakunnallani paikallislehdessä toimittajana. Monin tavoin tämä on ollut paluu menneisyyteen, josta lähdin reilu puolitoista vuotta sitten. Nyt lähtö on taas edessä: tämä on kolmanneksi viimeinen työpäiväni, ja viikonloppuna pääsen kotiin Tampereelle.

Pohjoiseen lähteminen oli plan E. Yritin saada etelästä töitä, mutta kun niitä vain ei irronnut hakemusrumbasta huolimatta, oli pakko ottaa yhteyttä vanhaan työpaikkaan. Sanoin siis tästä työstä itseni irti vuodenvaihteessa 2012–2013.

Lähtö on nyt monella tapaa erilainen kuin silloin. Jälkikäteen ajateltuna tein silloin aika rohkean, monen mielestä varmaan tyhmän, mutta itseni kannalta parhaan mahdollisen päätöksen: lähdin yksin, jätin kaiken, ei ollut edes asuntoa mihin mennä. Matkalaukku kädessä lähikaupungin rautatieasemalla sanoin hei hei miehelleni ja koiralleni, enkä tiennyt vielä, mitä tulevaisuus toisi.

Vuosi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin siellä on oma kotini. Yksiö, jossa olen oppinut viihtymään myös yksin. Loppujen lopuksi olen itselleni parasta seuraa. Koko kesänä minulla ei ole ollut yhtäkään sellaista päivää, jolloin olisin saanut tehdä täsmälleen sitä, mikä minua olisi huvittanut. Siksi aion ottaa vahingon takaisin heti, kun pääsen kotiin.

Siellä odottaa myös opiskelu, oma kymmenhenkinen porukkani, joka kritisoi jäseniään äärimmäisen rankasti mutta myös kehuu ja kannustaa, kun siihen on syytä. Kävi uskomaton tuuri, että samaan aikaan samassa maisteriohjelmassa sattui ailoittamaan niin monta muutakin hyvää tyyppiä kuin minä.

Viime syksynä, ensimmäisen koulupäivän jälkeen äiti soitti ja kysyi, millaisilta kanssaopiskelijat vaikuttivat. Mainitsin, että tuntuvat olevan vähän hiljaista porukkaa. Äiti huomautti, että lappilaistyttönä ja luonteenikin tuntien saatan olla nopeimin lämpenevä, ehkä muilla vain kestää kauemmin saada suunsa auki. Ekan viikon lopulla olikin selvää, että pahempaa virhearviota en olisi voinut tehdä. Karaokekin taisi raikua Tiikerihaissa jo ensimmäisinä viikkoina.