Gradun kimpussa

Perustin tämän blogin osittain siksi, että saisin kirjoittaa muutakin kuin gradua. No, en näköjään ehdi, ainakaan kovin usein. Tai ehkä ehtisinkin, mutta epäsosiaalisessa elämässäni kotiin linnoittautuneena ei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Paitsi gradu.

Gradusta on tehty jotakin suurta, kamalaa ja pelottavaa, jota ei saa koskaan valmiiksi ainakaan ilman epäinhimillistä työmäärää ja josta valmistuminen jää roikkumaan ainakin seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi, jos yleensäkään valmistut, koska gradu. No ei pidä paikkaansa.

Gradun kirjoittaminen on oikeastaan kohtuullinen työ, yksi työtehtävä, jollaisia tässä elämässä aina välillä tulee vastaan, etenkin jos opiskelee tai on töissä. Ymmärrän, että minulla on etulyöntiasema verrattuna moniin opiskelijoihin siinä mielessä, että tekstin tuottaminen itsessään on minulle helppoa. Kirjoitan oikeakielistä tekstiä nopeimmillani sivun pari tunnissa – sitä tahtia koko noin 70-sivuiseen työhön menee viikon tai kahden työtunnit. Kohtuuton työmäärä? No ei ole! Vaikka vanhanaikaisen akateemisen maailman arvostajat vetäisivät herneen nenään, sanon silläkin uhalla: gradun tekeminen ei ole juurikaan suurempi työ kuin ammattikorkeakoulun opinnäytetyön. Suurin ero on opintopisteissä, joita opparista ei saa yhtä paljon kuin gradusta.

Minulle itselleni suurin haaste on itseni potkiminen liikkeelle ja hommiin. Parhaiten se onnistuu, kun avaan läppärin jo aamukahvia juodessani. Mulle ei sovi kasista neljään -työrytmi, tai en ainakaan tykkää siitä, ja jos kerran saan valita, teen hommat omaan tahtiini. Se tarkoittaa, että gradupäivä alkaa, kun heräilen kymmenen ja puolenpäivän välillä. Gradupäivän päättää Salkkarit, jonka aikana riisun aivot ja heitän ne narikkaan. Aina näin ei käy: esimerkiksi eilen oli sunnuntai, joten tavallinen Salkkarit-rytmitys ei toiminut ja jatkoin töitä vielä puoli yksitoista illalla. Tämä ei todellakaan tarkoita, että tekisin kahdeksan tai kymmenen tunnin työpäivän, vaan teen hommia aina pari tuntia, sitten jotain muuta hetken, ja sitten palaan taas gradun pariin. Ihme kyllä työn aloittaminen samana päivänä kolmannen tai neljännen kerran on henkisesti helpompaa kuin aamun ensimmäisellä kerralla.

Luulen, että gradu yhdistyy ihmisten elämässä sellaiseen vaiheeseen, jossa se joutuu syntipukiksi, vaikka ongelmat eivät ole sen syytä. Gradu on yleensä käännekohta siinä mielessä, että sen tehtyään pitäisi valmistua, kasvaa aikuiseksi, mennä töihin ja niin edelleen. Jos itsenäistymiseen ja aikuistumiseen ei ole halua, on helppo syyttää kesken jäänyttä gradua.

Ikä kenties siis suojaa minua tässä asiassa. Kasvoin nimittäin aikuiseksi jo kerran, ja siitä on tovi aikaa. Sittemmin olen heittäytynyt jälleen vähän vähemmän keski-ikäiseksi.

Juhlalihansyöjä

Olen jollain hämmentävällä tavalla liikuttunut siitä, kuinka suurella joukolla tyypit ovat vastanneet Leo Straniuksen heittämään Docveturesin Lihaton lokakuu -haasteeseen. Erityisesti tykkään siitä, kuinka paljon miehiä on joukossa mukana. Stereotypiaa tai ei, miellän lihansyönnin ja siitä vouhkaamisen miesten hommaksi, ituhippeilyn naisten jutuksi. Nyt kuitenkin on näköjään käynyt niin, että kun esimerkkiä näyttää Riku Rantalan kaltainen kaveri, kuukauden lihattomuus kelpaa laajemmalle joukolle.

Jokunen vuosi sitten Facebookissa houkuteltiin porukkaa mukaan lihattomaan tammikuuhun. Sitä ennen olin vannoutunut jokapäivälihansyöjä, mutta kuukausi lihatta mullisti koko ruokavalion. Kasvisruoka on hyvää, halpaa ja sopivasti täyttävää. Olin ihan fiiliksissä siitä, että ruuasta sai lisää virtaa! Olin tottunut raahautumaan ruokapöydästä sohvalle sulattelemaan syömääni, ja nyt saatoin lähteä vaikka saman tien viemään karvakaverin lenkille.

Jokapäivälihansyöntiin en ole sen jälkeen palannut. Syön lihaa vaihtelevasti, silloin tällöin. Oikeastaan silloin, kun tekee mieli, mikä ei ole kovin usein. Olen löytänyt ihan uusia herkkuja, kuten kidneypavut, kikherneet ja soijanakit (teollista joo, mutta olen makkaraihminen, no can do). En enää tykkää kanasta, koska se on kuivaa ja mautonta, soija maistuu hyvin tehtynä paljon paremmalle. Syön kalaa ja äyriäisiä, ja juustot ovat aika iso paheeni. Niistä en kuitenkaan luovu, mutta jo siksikin, että mahtuisin housuihini, en syö juustoja joka päivä. Se on aika helppoa, kun en syö leipää.

Lapin tyttönä haluan kuitenkin kuivalihani, joulupöytääni olen ainakin tähän asti toivottanut kinkun tervetulleeksi, ja hyvä pihvikin maistuu. Kaiken, mitä minulle tarjotaan, syön, koska kieltäytyminen ja nirsoilu on törkeää käytöstä.

Joskus törmäsin termiin juhlalihansyöjä, jonka koin omakseni. Niinhän kai ennenkin on eletty: liha on ollut parempaa ruokaa. Ei jokapäiväruokaa.