Ihmisten väliset suhteet ovat olleet teemoina Hosseinin aiemmissakin kirjoissa, eikä Ja vuoret kaikuivat ole poikkeus linjasta. Aiempien kirjojen (Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa) elämä ei tässäkään kirjassa ole päähenkilöille kovin ruusuista.
Kirja kertoo luopumisesta, mutta minusta sen toisena teemana on myös ihmisten riippuvuus toisistaan. Riippuvuus siis siinä mielessä, miten avun tarvitsija ja auttaja hitsautuvat tarinoissa yhteen.
Tarina on tavallaan aika perinteinenkin: sisarukset joutuvat eroon toisistaan mutta löytävät toisensa uudelleen. Mielenkiintoista onkin se, mitä siinä välissä tapahtuu. Jälleennäkemisen hetkellä lukija tulee ajatelleeksi myös sitä, onko jo liian myöhäistä. Enempää ei voi kertoa pilaamatta lukukokemusta.
Jotenkin kuitenkaan en tykännyt tästä niin paljon kuin Tuhannesta loistavasta auringosta. Se on edelleen yksi hienoimpia kirjoja, joita olen lukenut. En tiedä, mistä se johtuu, ettei tämä kirja onnistunut pääsemään samale tasolle. Ehkä yksinkertaisesti on niin, että naishahmoon on helpompi naislukijana samaistua. Tässä kirjassa tärkeisiin rooleihin on nostettu joukko miehiä.
Pakko paljastaa sen verran, että lempihetkeni tarinassa oli se, kun palvelija Nabi löytää isäntänsä piirrokset. Siinä kohdassa on kaunis ja koskettava käänne, jonka tuloa ainakaan minä en osannut aavistaa etukäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti