Lukaisin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Murhaajakin oli jo melkein selvillä, mutta ihan viimeiset 20 sivua jätin iltalukemiseksi. Kirja oli nopealukuinen, viihteellinen ja murhamysteeristä huolimatta humoristinenkin. Milla onkin sanonut haastatteluissa, ettei hänen mielestään dekkareissa pidä ollakaan yhteiskunnallista sanomaa. Tosin tämä murha kietoutuu lopulta kuitenkin Lapin historiaan.
Parasta kirjassa olivat henkilöt: heillä on sellaiset nimet, joita kolarilaisilla ja kittiläläisillä voisi kuvitellakin olevan. He ovat sellaisia, kuin kolarilaiset ja kittiläläiset ovat. Päähenkilö, toimittaja Eerika, on Helsingistä, ja ero näkyy esimerkiksi puheessa, joka paikallisilla on luonnollisesti murretta. Hyvää murretta muuten!
Kirjasta näkyy myös paikallistuntemus. Milla on asunut Kolarissa pitkään, joten Ylläksestäkin kerrotaan paikkansapitäviä yksityiskohtia. Kirjaa varten on keksitty uudi sivukylä, mikä historiakytkennän huomioon ottaen on hyvin ymmärrettävä ratkaisu.
Millan mies Aki Ollikainen julkaisi oman esikoisensa Nälkävuoden noin vuosi sitten. Ainoa aasinsilta siihen, miksi näistä kirjoista voi kirjoittaa yhdessä, onkin se, että niiden kirjoittajat ovat naimisissa keskenään. Nälkävuosi on Veripailakoiden vastakohta: raskaslukuista, runollista ja maalailevaa tekstiä, jonka aiheena on julma aika historiassamme. Eikä sitä yhteiskunnallista kantaaottavuuttakaan puutu.
Luin myös Nälkävuoden silloin, kun se ilmestyi, ja olen siitä lähtien tyrkyttänyt sitä jokaiselle, joka on vailla luettavaa. Nälkävuosi oli tosi vaikuttava lukukokemus, joka jäi pitkäksi aikaa mieleen. Se ei todellakaan ole mikään parissa tunnissa läpi vilkaistava välipala, niin kuin Veripailakat taas on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti