Gradun kimpussa

Perustin tämän blogin osittain siksi, että saisin kirjoittaa muutakin kuin gradua. No, en näköjään ehdi, ainakaan kovin usein. Tai ehkä ehtisinkin, mutta epäsosiaalisessa elämässäni kotiin linnoittautuneena ei tapahdu mitään, mistä kirjoittaa. Paitsi gradu.

Gradusta on tehty jotakin suurta, kamalaa ja pelottavaa, jota ei saa koskaan valmiiksi ainakaan ilman epäinhimillistä työmäärää ja josta valmistuminen jää roikkumaan ainakin seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi, jos yleensäkään valmistut, koska gradu. No ei pidä paikkaansa.

Gradun kirjoittaminen on oikeastaan kohtuullinen työ, yksi työtehtävä, jollaisia tässä elämässä aina välillä tulee vastaan, etenkin jos opiskelee tai on töissä. Ymmärrän, että minulla on etulyöntiasema verrattuna moniin opiskelijoihin siinä mielessä, että tekstin tuottaminen itsessään on minulle helppoa. Kirjoitan oikeakielistä tekstiä nopeimmillani sivun pari tunnissa – sitä tahtia koko noin 70-sivuiseen työhön menee viikon tai kahden työtunnit. Kohtuuton työmäärä? No ei ole! Vaikka vanhanaikaisen akateemisen maailman arvostajat vetäisivät herneen nenään, sanon silläkin uhalla: gradun tekeminen ei ole juurikaan suurempi työ kuin ammattikorkeakoulun opinnäytetyön. Suurin ero on opintopisteissä, joita opparista ei saa yhtä paljon kuin gradusta.

Minulle itselleni suurin haaste on itseni potkiminen liikkeelle ja hommiin. Parhaiten se onnistuu, kun avaan läppärin jo aamukahvia juodessani. Mulle ei sovi kasista neljään -työrytmi, tai en ainakaan tykkää siitä, ja jos kerran saan valita, teen hommat omaan tahtiini. Se tarkoittaa, että gradupäivä alkaa, kun heräilen kymmenen ja puolenpäivän välillä. Gradupäivän päättää Salkkarit, jonka aikana riisun aivot ja heitän ne narikkaan. Aina näin ei käy: esimerkiksi eilen oli sunnuntai, joten tavallinen Salkkarit-rytmitys ei toiminut ja jatkoin töitä vielä puoli yksitoista illalla. Tämä ei todellakaan tarkoita, että tekisin kahdeksan tai kymmenen tunnin työpäivän, vaan teen hommia aina pari tuntia, sitten jotain muuta hetken, ja sitten palaan taas gradun pariin. Ihme kyllä työn aloittaminen samana päivänä kolmannen tai neljännen kerran on henkisesti helpompaa kuin aamun ensimmäisellä kerralla.

Luulen, että gradu yhdistyy ihmisten elämässä sellaiseen vaiheeseen, jossa se joutuu syntipukiksi, vaikka ongelmat eivät ole sen syytä. Gradu on yleensä käännekohta siinä mielessä, että sen tehtyään pitäisi valmistua, kasvaa aikuiseksi, mennä töihin ja niin edelleen. Jos itsenäistymiseen ja aikuistumiseen ei ole halua, on helppo syyttää kesken jäänyttä gradua.

Ikä kenties siis suojaa minua tässä asiassa. Kasvoin nimittäin aikuiseksi jo kerran, ja siitä on tovi aikaa. Sittemmin olen heittäytynyt jälleen vähän vähemmän keski-ikäiseksi.

Juhlalihansyöjä

Olen jollain hämmentävällä tavalla liikuttunut siitä, kuinka suurella joukolla tyypit ovat vastanneet Leo Straniuksen heittämään Docveturesin Lihaton lokakuu -haasteeseen. Erityisesti tykkään siitä, kuinka paljon miehiä on joukossa mukana. Stereotypiaa tai ei, miellän lihansyönnin ja siitä vouhkaamisen miesten hommaksi, ituhippeilyn naisten jutuksi. Nyt kuitenkin on näköjään käynyt niin, että kun esimerkkiä näyttää Riku Rantalan kaltainen kaveri, kuukauden lihattomuus kelpaa laajemmalle joukolle.

Jokunen vuosi sitten Facebookissa houkuteltiin porukkaa mukaan lihattomaan tammikuuhun. Sitä ennen olin vannoutunut jokapäivälihansyöjä, mutta kuukausi lihatta mullisti koko ruokavalion. Kasvisruoka on hyvää, halpaa ja sopivasti täyttävää. Olin ihan fiiliksissä siitä, että ruuasta sai lisää virtaa! Olin tottunut raahautumaan ruokapöydästä sohvalle sulattelemaan syömääni, ja nyt saatoin lähteä vaikka saman tien viemään karvakaverin lenkille.

Jokapäivälihansyöntiin en ole sen jälkeen palannut. Syön lihaa vaihtelevasti, silloin tällöin. Oikeastaan silloin, kun tekee mieli, mikä ei ole kovin usein. Olen löytänyt ihan uusia herkkuja, kuten kidneypavut, kikherneet ja soijanakit (teollista joo, mutta olen makkaraihminen, no can do). En enää tykkää kanasta, koska se on kuivaa ja mautonta, soija maistuu hyvin tehtynä paljon paremmalle. Syön kalaa ja äyriäisiä, ja juustot ovat aika iso paheeni. Niistä en kuitenkaan luovu, mutta jo siksikin, että mahtuisin housuihini, en syö juustoja joka päivä. Se on aika helppoa, kun en syö leipää.

Lapin tyttönä haluan kuitenkin kuivalihani, joulupöytääni olen ainakin tähän asti toivottanut kinkun tervetulleeksi, ja hyvä pihvikin maistuu. Kaiken, mitä minulle tarjotaan, syön, koska kieltäytyminen ja nirsoilu on törkeää käytöstä.

Joskus törmäsin termiin juhlalihansyöjä, jonka koin omakseni. Niinhän kai ennenkin on eletty: liha on ollut parempaa ruokaa. Ei jokapäiväruokaa.

Sähkötupakointia

Muutama kaverini on vaihtanut tavallisen tupakan sähköversioon. Mietin asiaa pitkään, ja ajattelin ensin, että eihän siinä ole mitään järkeä. Miksi sitten tupakoida ollenkaan? Lopulta kävi kuitenkin niin, että päätin testata ihan itse.

Sähkötupakkani saapui suomalaisesta verkkokaupasta Espanjasta viime viikolla. Suomessahan saa myydä itse laitteita mutta ei nikotiinia sisältäviä nesteitä. Nesteet taas saa tilata ETA-alueelta, mutta sen ulkopuolelta tilaaminen on lääkeainerikkomus. Monimutkaista.

Tupakointi väheni heti huomattavasti. Lauantaina olin viihteellä ja poltin koko askin, mutta silloin en juuri käyttänyt sähköversiota. Tähän asti olen polttanut yleensä kymmenisen askia viikossa. Eilen oli ensimmäinen päivä, etten polttanut ollenkaan normaalia tupakkaa.

Tilasin monenlaisia nesteitä, joista suosikkini on tähän mennessä sitrus. Jos nikotiini voi maistua hyvälle ja haista ei-millekään, miksipä en vaihtaisi sähköön. En tosin usko, että luovun tupakasta kokonaan, eikä se varsinaisesti edes ollut tämän sähkötupakkakokeilun tarkoitus. Lähinnä olen kyllästynyt siihen, että tupakan haju on mukanani aina ja kaikkialla ja varsinkin kotonani, vaikka tupakoin parvekkeella.

Sähkötupakan paras puoli onkin se, että sitä voi imeä sisällä. Kyllä se ehkä jollekin tuoksuu, mutta ei se pahalle haise. Höyry on vesihöyryä, joten se haihtuu ihan hetkessä.

Aarteenmetsästystä

Harrastin urbaania aarteenmetsästystä. Koska olen kotoisin pohjoisesta, missä mikään ei kasva, olen aivan fiiliksissä siitä, mitä kaikkea Tampereen korkeuksilla on pitkin puistoja.

Nämä kaunokaiset keräsin Finlaysonin tallipihalta. Siellä pitäisi Tampereen satokartan mukaan olla myös luumupuita, mutta joko niissä ei ollut luumuja tai sitten iltahämärissä missasin ne. Voi tietty olla myös, että olen väärään aikaan syksystä liikkeellä. En ole ikinä nähnyt luumupuuta enkä etukäteen googlannut, miltä sen pitäisi näyttää. Katselin myös paria karttaan merkattua herukkapaikkaa, mutta niiden aika taitaa olla ohi. 

Tallipihan eteläpäähän jäi omppuja - jos olet pitkä, mene poimimaan. Niitä on nimittäin aika korkealla. 

Neljän seinän sisällä

Tulin tosiaan Tampereelle, mutta enpä ole paljon Tamperetta nähnyt. Maanantai meni yöjunan aiheuttamaa univelkaa nukkuessa. En koskaan ota makuupaikkaa vaikka matkustankin useimmiten Rovaniemi-Tampere-väliä, joka tietysti on pitkähkö. Syy on yksikertaisesti hinta: makuupaikka lähes tuplaa opiskelijalipun hinnan.

Tiistaina lähdin hakemaan matkalaukkua, jonka laitoin tulemaan tänne Matkahuollossa. Olin pihi (taas) ja ajattelin, että kyllä minä riuskana naisena selviän bussilla kotiin, en tilaa taksia. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin - matkaa on puoli kilsaa - muistin, että olin aamulla napannut Buranan selkäkipuun ennen liikkeelle lähtöä aamulla. Laukkua perässä vetäessäni selkä alkoi tosissaan muistuttaa itsestään. 

Tässä vaiheessa on varmaan arvattavissa, miten kävi. Pahimmillaan kaikki liikkuminen, oli se sitten kyljen kääntämistä sängyssä tai tupakalle raahautumista, kävi tosi kipeää. Eilen hain YTHS:ltä läjän reseptejä ja kunnon lääkkeillä nyt tuntuu jo helpottavan. Luojan kiitos, koska kohta multa olisi seonnut pää. 

On niin hankalaa, kun ei pysty tekemään yhtään mitään. Tänä aamuna herätessäni iloitsin siitä, että saattaisin pystyä seisomaan tänään niin kauan että saisin tiskattua. 

Onneksi kävin tiistaina matkalaukunhakureissulla kirjakaupassa. On edes jotenkin kulunut kaikki tämä aika, joka olisi pitänyt käyttää gradun tekemiseen. Tuossa kuvassa ovat Sookie Stackhouse -sarjan seitsemäs ja kahdeksas osa. Pokkareina, niin kuin suuri osa kirjoistani on. Kirjoista voisinkin kirjoittaa joskus myöhemmin. 

Takaisin kotiin

Olen ollut kesän töissä entisellä kotipaikkakunnallani paikallislehdessä toimittajana. Monin tavoin tämä on ollut paluu menneisyyteen, josta lähdin reilu puolitoista vuotta sitten. Nyt lähtö on taas edessä: tämä on kolmanneksi viimeinen työpäiväni, ja viikonloppuna pääsen kotiin Tampereelle.

Pohjoiseen lähteminen oli plan E. Yritin saada etelästä töitä, mutta kun niitä vain ei irronnut hakemusrumbasta huolimatta, oli pakko ottaa yhteyttä vanhaan työpaikkaan. Sanoin siis tästä työstä itseni irti vuodenvaihteessa 2012–2013.

Lähtö on nyt monella tapaa erilainen kuin silloin. Jälkikäteen ajateltuna tein silloin aika rohkean, monen mielestä varmaan tyhmän, mutta itseni kannalta parhaan mahdollisen päätöksen: lähdin yksin, jätin kaiken, ei ollut edes asuntoa mihin mennä. Matkalaukku kädessä lähikaupungin rautatieasemalla sanoin hei hei miehelleni ja koiralleni, enkä tiennyt vielä, mitä tulevaisuus toisi.

Vuosi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin siellä on oma kotini. Yksiö, jossa olen oppinut viihtymään myös yksin. Loppujen lopuksi olen itselleni parasta seuraa. Koko kesänä minulla ei ole ollut yhtäkään sellaista päivää, jolloin olisin saanut tehdä täsmälleen sitä, mikä minua olisi huvittanut. Siksi aion ottaa vahingon takaisin heti, kun pääsen kotiin.

Siellä odottaa myös opiskelu, oma kymmenhenkinen porukkani, joka kritisoi jäseniään äärimmäisen rankasti mutta myös kehuu ja kannustaa, kun siihen on syytä. Kävi uskomaton tuuri, että samaan aikaan samassa maisteriohjelmassa sattui ailoittamaan niin monta muutakin hyvää tyyppiä kuin minä.

Viime syksynä, ensimmäisen koulupäivän jälkeen äiti soitti ja kysyi, millaisilta kanssaopiskelijat vaikuttivat. Mainitsin, että tuntuvat olevan vähän hiljaista porukkaa. Äiti huomautti, että lappilaistyttönä ja luonteenikin tuntien saatan olla nopeimin lämpenevä, ehkä muilla vain kestää kauemmin saada suunsa auki. Ekan viikon lopulla olikin selvää, että pahempaa virhearviota en olisi voinut tehdä. Karaokekin taisi raikua Tiikerihaissa jo ensimmäisinä viikkoina.

Suomen alkoholiongelmasta

Olen nähnyt läheltä, mihin alkoholi voi johtaa. Sillä voi tehdä hyvin paljon pahaa läheisilleen. Silti viime viikkojen alkoholikeskustelua on hankala ymmärtää. Nämä ehdotukset, joita alkoholinkulutuksen vähentämiseksi on tehty, menevät ihan metsään.

Ehdotus 1: Lopetetaan alkoholin myynti sunnuntaisin kokonaan, perjantaisin ja lauantaisin kuuden jälkeen.
Yksi alkoholiin liittyvistä ongelmista on Viron-tuonti. Suomalainen saattaa hakea Virosta lastin viinaa kerran vuodessa. Siksi on ihan sama, vaikka Alko olisi auki tunnin viikossa: haetaan sieltä kerralla isompi satsi. Tämä keino ei siis auta.

Ehdotus 2: Kiristetään alkoholiveroa.
Toistan edelliset sanani: yksi alkoholiin liittyvistä ongelmista on Viron-tuonti. Se ei vähene nostamalla kotimaisia hintoja entisestään. Alkoholisti kyllä hankkii alkoholinsa jostakin, oli hinta mikä tahansa. Väitän, että suurempia haittoja aiheuttavat tentut ja muut korvaavat aineet, joihin suurkuluttajat kenties päätyvät, jos heillä ei ole varaa kossupulloon.

Ehdotus 3: Viedään alkoholi pois ruokakaupoista.
Palaan ensimmäiseen kohtaan. Sellainenkin aika oli, jolloin viinaa sai vain Alkon myyjältä pyytämällä. Oliko se nykyistä auvoisampi? Laillisen viinan sijaan keitettiin pontikkaa. Sekin on kokeiltu, että kiellettiin viina lailla. Kieltolaki purettiin, koska se ei toiminut. Myyntirajoitukset ovat paluuta kymmeniä vuosia ajassa taaksepäin.

Ehdotus 4: Nuorten juomista pitää vähentää.
Suomessa on tilastojen mukaan kasvamassa fiksu, nuori sukupolvi, jossa raittiita on entistä enemmän ja jossa alaikäisten juominen on aiempaa harvinaisempaa. Ongelmamme eivät ole nuoret, vaan keski-ikäiset miehet, joiden yleinen kuolinsyy on alkoholi. Sitä paitsi, mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Nuorten juominen ei ole ongelmista suurin ja näyttää korjaantuvan itsestään.

Ehdotus 5: Lyhennetään ravintoloiden aukioloaikaa.
Siellä on joku töissä. Sillä jollakin ei ole töitä, jos paikka ei ole auki. Työllisyysvaikutus täytyy ottaa huomioon. Toisekseen siellä on joku töissä vastaamassa siitä, että homma ei mene sikailuksi ja esimerkiksi väkivaltaa ei käytetä. Kotona portsaria ei ole. Alkoholi tunnetusti vähentää ihmisen kontrollia käytöksestään. Ainakaan lähisuhdeväkivalta ei tällä keinolla vähene.

Minun ehdotukseni:
En ole ihan varma siitä, onko alkoholismi sairaus. Uskon kuitenkin, että alkoholistia on mahdollista auttaa. Kymmenen prosenttia suomalaisista juo puolet kaikesta viinasta. Hoidetaan suurkuluttajia tehokkaaammin: jos heidän kulutuksensa puolitetaan, koko maan kokonaiskulutus putoaa neljänneksen! Se tarkoittaa numeroina sitä, että nykyisestä 9,6 litrasta asukasta kohti päästään 7,2 litraan. Se on huomattavasti pienempi luku kuin 8–9 litraa, johon viralliset tahot haluavat pyrkiä.