Mikähän mulle on tullut, kun en enää nykyisin viitsi loukkaantua mistään. Olen ennen ollut hirveän hyvä mielenipahoittaja ja bongannut elämää suurempia epäkohtia joka kadunkulmasta. Nykyisin lähinnä hymähdän esimerkiksi eilen Twitterissä kiertäneelle uutiselle naisurheilijoiden vartaloiden rasvakertymistä (aihetta on puitu ansiokkaasti ainakin täällä).
Ehkä se mielensäpahoittamisen puute johtuu siitä, ettei aina jaksa vaahdota samasta asiasta. Sillä variaatioitahan nämä vain ovat: viime aikoina naisvartaloista on puhuttu esimerkiksi A Beautiful Body -haasteessa. Tai ihan sama, kumman iltapäivälehden viihdeosioon menet, siellä ruoditaan naisten ulkonäköä.
Itse ilmiö pysyy siis samana, kohteet vain vaihtuvat. On tultu viihdemaailman tähdistä urheilijoihin ja poliitikkoihinkin: nokittelivathan Hesari ja Yle vastikään esimerkiksi Jutta Urpilaisen kynsien kuvaamisesta. (Noh, täytyy sanoa, etten pidä seksistisenä sitä, että telkkarissa käytetään maailman tylsintä peruskuvituskuvaa, käsiä.)
Keskustelussa on tasan kaksi puolta. Toinen on tämä "Supertähden pyöristynyt maha – Katso kuva!" ja toinen "ulkonäköpaineet blaablaa nuoret tytöt blaablaa syömishäiriöt". Jos vähänkään tarkemmin mietitään, niin eihän se mitään keskustelun tunnusmerkkejä täytä. Pöyristyminen, järkyttyminen ja vastaanväittäminen on niin nähty, eikä se vaikuta mihinkään mitenkään – sekin on nähty.
Uskon, että tämä on asia, joka ei yksinkertaisesti muutu. Kautta aikain naisvartaloita on verrattu kulloiseenkin ihanteeseen, vain ihanteet ovat muuttuneet. Ehkä ne muuttuvat vielä joskus, en tiedä, kun en osaa ennustaa.
Ehkä muillekin vain käy, niin kuin mulle on käynyt: jossain vaiheessa sitä alkaa viitata kintaalla. Silloinhan jonkinlainen muutos on saavutettu. Jos ei ketään kiinnosta, ne jutut eivät myy, ja silloin niitä ei tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti