Juhlalihansyöjä

Olen jollain hämmentävällä tavalla liikuttunut siitä, kuinka suurella joukolla tyypit ovat vastanneet Leo Straniuksen heittämään Docveturesin Lihaton lokakuu -haasteeseen. Erityisesti tykkään siitä, kuinka paljon miehiä on joukossa mukana. Stereotypiaa tai ei, miellän lihansyönnin ja siitä vouhkaamisen miesten hommaksi, ituhippeilyn naisten jutuksi. Nyt kuitenkin on näköjään käynyt niin, että kun esimerkkiä näyttää Riku Rantalan kaltainen kaveri, kuukauden lihattomuus kelpaa laajemmalle joukolle.

Jokunen vuosi sitten Facebookissa houkuteltiin porukkaa mukaan lihattomaan tammikuuhun. Sitä ennen olin vannoutunut jokapäivälihansyöjä, mutta kuukausi lihatta mullisti koko ruokavalion. Kasvisruoka on hyvää, halpaa ja sopivasti täyttävää. Olin ihan fiiliksissä siitä, että ruuasta sai lisää virtaa! Olin tottunut raahautumaan ruokapöydästä sohvalle sulattelemaan syömääni, ja nyt saatoin lähteä vaikka saman tien viemään karvakaverin lenkille.

Jokapäivälihansyöntiin en ole sen jälkeen palannut. Syön lihaa vaihtelevasti, silloin tällöin. Oikeastaan silloin, kun tekee mieli, mikä ei ole kovin usein. Olen löytänyt ihan uusia herkkuja, kuten kidneypavut, kikherneet ja soijanakit (teollista joo, mutta olen makkaraihminen, no can do). En enää tykkää kanasta, koska se on kuivaa ja mautonta, soija maistuu hyvin tehtynä paljon paremmalle. Syön kalaa ja äyriäisiä, ja juustot ovat aika iso paheeni. Niistä en kuitenkaan luovu, mutta jo siksikin, että mahtuisin housuihini, en syö juustoja joka päivä. Se on aika helppoa, kun en syö leipää.

Lapin tyttönä haluan kuitenkin kuivalihani, joulupöytääni olen ainakin tähän asti toivottanut kinkun tervetulleeksi, ja hyvä pihvikin maistuu. Kaiken, mitä minulle tarjotaan, syön, koska kieltäytyminen ja nirsoilu on törkeää käytöstä.

Joskus törmäsin termiin juhlalihansyöjä, jonka koin omakseni. Niinhän kai ennenkin on eletty: liha on ollut parempaa ruokaa. Ei jokapäiväruokaa.